Pimeällä Pietarsaareen

Peltojen yllä leijui usva, ja ilta alkoi jo hämärtymään syvän siniseksi. Lämpotila oli laskenut nopeasti kymmeneen asteeseen. Olimme juuri tehneet pienen pysähdyksen ja riisuneet aurinkolasit pois. Nautimme hiljaa tästä yhä syvemmän siniseksi muuttuvasta maisemasta, kun ajoimme kasi tietä kohti Pietarsaarta. Mietin mielessäni niitä villakerrastoja, jotka oli jätetty autotalliin. “Eihän niitä mihinkään tarvi”, olin todennut Ainolle, “Kuuma tulee vain kun pysähtyy, kun niitä ei saa alta pois”.

 

Kahvanlämmittimet auttavat Suomen kesässä

“Tarkenetko?” Huusin Ainolle.
“Juu.”
“Eihän niitä kerrastoja tarvi, mitä niillä tekee!”
“Niimpä!” kuului Ainon sarkastinen vastaus.
En ollut todellakaan ajatellut, että syksy oli jo tullut. Taitaa olla tänä vuonna tosiaan niitä viimeisiä hetkiä mennä vielä kohti pohjoista moottoripyörällä. Jos näin etelässä lämpötila painuu jo kymmeneen asteeseen, niin mitäköhän se on Oulun korkeudella. En tarkalleen tiennyt paljonko matkaa oli vielä jäljellä, mutta tiukkaa tekisi ehtiä perille ennen kymmentä.

 

Iän myötä pimeässä ajaminen ei vaikuta muuttuvan helpommaksi. Vastaantulijoiden kirkkaat valot häikäisevät aivan toisella tavalla kuin ennen. Jopa liikennemerkit tuntuvat heijastavan liian kirkkaina. Onneksi pyörämme valot ovat erittäin hyvät. Led sumuvalot jotka olimme näkyvyyden takia halunneet pyörään, osoittautuivat erittäin hyviksi myös pimeällä ajettaessa. Samoin kahvanlämmittimet, niistä olin erityisen kiitollinen nyt. Kun olimme

 

Sumuvalot auttavat näkymään ja näkemään

messuilla jutelleet Frank Nymanin myyjän kanssa, oli hän suositellut niitä meille, ja kertonut niiden olevan ehdottoman tarpeelliset. En sitä tuolloin oikeen ymmärtänyt, minä kun olin törmännyt kahvanlämmittimiin vain moottorikelkoissa, eikä moottoripyörällä ajeta normaalisti talven pakkasissa. Mutta nyt ymmärsin. Olin törmännyt tänä kesänä jo useamman kerran tilanteeseen, missä kahvanlämmittimet tulevat tarpeeseen. Käsien lisäksi ne tuntuvat vaikuttavan koko kehoon, pitäen sen lämpimämpänä. Samaa olin kuullut muiltakin.

 

Havahduin ajatuksistani kun sain Ainolta pysähtymismerkin. Se tuli aika tiukkaan ja tiesin, että täytyy pysähtyä heti kun löytyy turvallinen paikka. Bussipysäkki tulikin onneksi välittömästi, ja jarrutin pyörän pikaisesti siihen. “Mikä hätänä?” Kysyin.
“Jalka kramppaa”, ähisi Aino hampaiden välistä ja vaivoin könysi pyörän selästä pois.
“Suorista se”, kehoitin, “Tarviitko apua?”
“En, pärjään kyllä, ei ole paha.”
Olimme sopineet käsimerkit joilla voisi helposti kommunikoida ajon aikana, ettei tarvitse kaikkea yrittää huuta toiselle. Nyt ne olivat tulleet hyvään tarpeeseen. Silti kaipasimme molemmat hieman kypäräpuhelimia. Onneksi kramppi hellitti pian, mutta jatkoimme silti jalottelua vielä hetken, ennen kuin nousimme uudestaan pyörän selkään. Ennen lähtöä Aino puki vielä sadepuvun päälle, jottei kylmä pääsisi yllättämään enää loppumatkasta. Veikkasimme sitä nimittäin syyksi tuolle krampille.
Kun olimme ajaneet jonkin aikaa tajusin, ettemme olleet juoneet koko päivänä juuri mitään. Se yhdistettynä kylmään ajoviimaan taisi olla todellinen syy tuohon välikohtaukseen. Oli meillä tankkilaukussa kyllä puolen litran vesipullo, mutta jostain syystä, emme vain olleet muistaneet juoda.

 

Aika tarkalleen kymmenen aikaan kaarsimme pyörän mukavan näköiselle omakotitaloalueelle. Emme olleet käyneet täällä aiemmin, mutta pian löysimme oikean kadun. Hetken ihmettelimme mikä mahtaa olla oikea talo, kun huomasimme Carinan jo seisovan erään talon portailla meitä vastassa koirineen. Olimme laittaneet hänelle matkan edetessä viestiä missä ollaan tulossa, ja hän oli ilmeisesti kuullut pyörämme äänen meidän saapuessa. Koleus oli päässyt jo hiipimään kohti luita ja ytimiä, ja pyysimmekin välittömästi tervehdysten vaihdon jälkeen lämmintä juotavaa. Kuulimme myös lämpimän ruoan odottavan meitä. Mukavan vastaanotto siis. Emme olleet tavanneet aikoihin, joten istuimme ja nautimme muutaman oluen ja juttelimme rauhassa aina pikkutunneille saakka.

 

Meille oli varattu vierashuone talon yläkerrasta, ja ennen nukkumaan menoa makoilimme vielä Ainon kanssa ja juttelimme päivän tapahtumista. Päätimme vältää pimeällä ajoa, jos vain suinkin mahdollista. Se ei vain ole rentouttavaa, eikä siinä pääse edes nauttimaan maisemista. Ihmettelimme myös kuinka kauan meillä oli kulunut aikaa tuohon viidensadan kilometrin matkaan. Matkanteko moottoripyörällä oli aivan toisenlaista kuin asuntoautolla. Mutta olimme todellan nauttineet ja oppineet jo paljon. Pyörän kanssa sitä on vain jotenkin lähempänä kaikkea. Kävimme jo läpi miltä mahtaa tuntua kun ollaan ensivuonna Alpeilla. Mutta siihen on vielä aikaa.

 

Linkkejä:
Frank Nyman

Kommentoi

Sähköpostiasi ei julkaista.