Kuvausreissu Pohjoiseen – 1. matkapäivä

Perjantai 1.päivä syyskuuta. Keli vaikuttaa huomattavasti paremmalta kuin eilen. Herättiin ajoissa ja viimeisteltiin vielä matkatavaroiden pakkaaminen, tai oikeastaan vasta pakattiin laukut. Siinä meni sitten tovi. Tunti vierähti ensin ennen kuin päästiin edes talliin, ja sitten tavaroita ihmeteltiin vielä tallissakin varmaan se tunti. Kaikki matkatavara kun piti nyt saada mahtumaan moottoripyörän laukkuihin, eikä asuntoautoon kuten normaalisti olimme tottuneet. Mutta meillä on onneksi kertynyt kokemusta omasta toiminnasta sen verran, että olimme valmiita lähtemään puolen päivän aikaan, kuten oltiin arvioitukin. Pyörä ulos tallista, ketjuihin rasvaa ja vesisade alkoi. Pakkohan se oli kaivaa sadehaalarit pyörän laukuista ja laittaa ne päälle. Siinä jo lämminkin hieman tuli kun niitä ensimmäistä kertaa puettiin, ja tottakai sade loppui kun saatiin ne päälle. Sitten ihmeteltiin hetki keliä, että mitä tehdään. Päätettiin pitää sadehaalarit kuitenkin päällä ja noustiin pyörän selkään. Tarkoitus oli ajaa muutaman kilometrin päässä olevan Vihdin kirkonkylän kautta ja viedä kirjelähetys postiin, mutta kun oltiin päästy kylälle todettiin jo, että on haettava lisää vaatetta mukaan. Eli takaisin kotiin. Tästä kaikesta huomaa, että ollaan todellakin ensimmäistä kertaa lähdössä moottoripyörällä pidemmälle reissulle. Hyvillä mielin siis ajeltiin kotia kohti.

 

Kokemäen kirkko

Vihdoin päästiin kuitenkin matkaan kohti pohjoista. Tarkoitus oli ajaa ensin Poriin ja sieltä Pietarsaareen, ja yöpyä siellä yhden meidän kasvatin omistajan luona (kasvatamme työlinjaisia bordercollieita Toberoi kennelnimellä). Aamulla sitten jatkettaisiin rannikkoa pitkin Ouluun mihin oli sovittu hevoskuvaukset alustavasti lauantai iltapäivälle. Ajoimme kakkostietä rauhassa aina Kokemäelle asti, jossa päätettiin pitää tauko ja jatkaa pienempiä teitä Poriin. Tauolla ihailtiin Kokemäen harmaakivikirkkoa ja jaloteltiin hieman. Vettä oli satanut matkalla aika ajoin ja lämpötila oli pysytellyt 12 ja 14 asteen välillä. Olimme oikein tyytyväisiä uusiin sadehaalareihimme ja siihen, että vaatetta oli riittävästi päällä. Matka oli sujunut mukavasti, sateista huolimatta. Lyhyen tauon jälkeen jatkoimme matkaa, mutta jo parinkymmenen kilometrin päässä Harjavallassa, oli pakko alkaa etsimään ruokapaikkaa. Kello oli jo neljä eikä oltu syöty mitään koko päivänä. Löysimmekin pian autogrillin johon pysähdyimme syömään “aamupalaa”. Keli oli myös lämmennyt mukavasti ja taivas alkoi kirkastumaan. Sadehaalarit saisi jättää pois päältä. Säätiedotuskin oli luvannut aurinkoista säätä loppupäiväksi.

 

Autogrillillä Harjavallassa Aino ehti jo päikkäreille kun rasvasin ketjut pyörästä.

Ainon koiravalokuvaajan tarkka silmä oli huomannut läheisessä liikenneympyrässä koirapatsaan. Päätettiin ajaa sen kautta ja katsoa mistä tässä monumentissa oli kysymys, sekä ottaa siitä valokuvia arkistoon. Patsaasta ei kuitenkaan löytynyt mitään kylttiä, joten meidän täytyi turvautua paikallisten apuun. Taas huomattiin kuinka näppärää pyörän kanssa oli liikkua. Havaitsimme läheisen kaupan edessä jalkakäytävällä pari rouvaa ja pyörällä oli helppo ajaa rouvien viereen kysymään, olisiko heillä tietoa patsaasta, ja olihan sitä. “Se on meidän Pontus”, tuli välitön vastaus. Rouvat kertoivat patsaan olevan kuuluisan kuvanveistäjän Emil Cedercreutzin kunniaksi pysytetty ja se oli kopio yhdestä hänen työnsä osasta, koirasta nimeltä Pontus. Meille neuvottiin myös, että kyseisen taiteilijan nimeä kantava museo oli muutaman kilometrin päässä kylästä. Siellä olisi kuulemma lisää hänen veistoksiaan. Joten suuntasimme lyhyen juttutuokion jälkee sinne.

 

Pontus

Kun käännyimme museon pihaan, lähti parkkipaikalta tumma pakettiauto jossa oli museon teksti ovessa. Ajattelin välittömästi, että museo oli mennyt kiinni. Ehdi kuitenkin vinkata vastaantulevan ajoneuvon kuljettajalle, ja hän ymmärsi meillä olevan asiaa, pysäytti auton ja peruutti takaisin meidän viereen. Saimme tietää museon siirtyneen talviaikoihin ja oli tosiaan mennyt juuri kiinni kuten uumoilin. Kerroin kuinka olimme museon pihaan päätyneet ja millä asialla olimme. “Kyllä siellä taitaa olla muutama koiraveistos. En ole aivan varma. Mutta voidaan mennä katsomaan”, kuului vastaus. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli museotoimenjohtaja Henry Flinkman, joka ystävällisesti esitteli meille museon ja kertoi taiteilijan suhteesta eläimiin. Pääsimme ottamaan myös kuvat noista koiraveistoksista mitä museosta löytyi, ja kuulimme myös suuren koirapatsaan pystytyksestä lähiaikoina museon pihalle. Läksiäisiksi saimme vielä kirjan “Työn jälkeen”, joka kertoo Cedercreutzin opiskelusta, työstä ja tuotannosta, jotta voisimme tutustua taiteilijaan paremmin. Olimme todella otettuja tästä kaikesta yksityisestä esittelystä. Museo oli todella upea kokonaisuus myös kaikkine pihapiireineen ja rakennuksineen. Suosittelemme sitä kaikille lämpimästi. Taas saimme todeta kuinka hienoja ja ainutlaatuisia paikkoja meiltä Suomestakin löytyy. Olemme kierrelleet ympäri eurooppaa ja nähneet upeita museoita ja nähtävyyksiä kuten esimerkiksi Kroatiassa Nicola Teslan lapsuudenkoti, joka on museona ja Wienin hienot taidemuseot. Eikä tätä museota kannata kyllä yhtään väheksyä.

 

Cedercreutzin museosta.

Olimme eritäin tyytyväisä. Olimme taas sattumalta saaneet hienon kokemuksen, kun olimme poikenneet tavanomaisesta tavasta toimia. Emme koskaan korota päämäärää suurempaan arvoon kuin sen hetkistä todellisuutta. Ja tapamme ennakkoluulottomasti poiketa reitiltä kun intuitiomme niin sanoo, osoittautui taas erittäin hyväksi. Harjavalta sai nyt jäädä taakse kun suuntasimme kohti Poria. Olimme katsoneet meidän aamupalatauolla “Motoristin Suomi”-kartasta reitin, joka kiertäisi Meri-Porin kautta rannikkoa pitkin. Kun Yyterin kyltti tuli matkalla vastaan, hämmästyin hieman. “Kato. Yyteri on täällä”, Huusin Ainolle. “Poiketaanko sinne?” Aino oli samaa mieltä ja suuntasimme kohti Porin hiekkasärkkiä. En ollut koskaan käynyt Yyterissä, mutta kuullut siitä toki olin. Ja oikeesti, jotenkin yllätyin kun kohtasin tuon tienviitan sinne. Täytyy sanoa, että tuo hiekkasärkkä on kyllä ainutlaatuinen ja upea. Kävimme kävelyllä särkillä ja nautimme hitaasti taivaanrantaan laskevasta auringonpaisteesta. Ranta oli kutakuinkin autio, vain muutama ihminen tavattiin. Ihmeteltiin miksi siellä ei ole enempää porukkaa enää. Parvi Pikkutyllejä lehahti lentoon edestämme ja minä jäin ihmettelemään niiden jälkiä hiekassa. Niitä oli kyllä erittäin vaikea erottaa, sen verran kevyt tuo lintu on. Mieleni palautui niihin aikoihin kun konttasin Vuosaaren hiekkarannalla useammat housut puhki ja opiskelin jäljestämistä Stalking Wolf nimisen apassi-intiaanin oppien mukaan. Tuosta ajastakin oli jo kulunut reilu kymmenen vuotta. Päätin palata aiheen pariin vielä kunnolla ja kehittää taitojani eteenpäin. Kun palasimme pyörämme luo, tajusimme kellon olevan jo kuusi illalla ja meillä oli matkaa jäljellä vielä kolmisensataa kilometriä. Saas nähä moneksiko ehditäisiin perille.

 

 

Linkkejä:
Toberoi – Working Border collies
Kokemäen kirkko
Emil Cedercreutzin museo
Emil Cedercreutz, Wikipedia
Nicola Teslan lapsuudenkoti
Yyteri

Kommentoi

Sähköpostiasi ei julkaista.